ITSENÄISYYSYYDEN ALKUTAIPALEET

Maailmansodan syttyminen ja maan julistaminen sotatilaan kesällä 1914 heijastuivat vähitellen Keski-Suomeenkin. Lehdissä julkaistiin sotauutisia, sensuuri kiristyi, yhdistyksiä lakkautettiin ja asetettiin kokoontumiskieltoja. Suomeen saapui lisää venäläistä sotaväkeä, ja kansalaisten valvontaa tiukennettiin. Käytännössä se merkitsi vangitsemisia, karkotuksia ja santarmivallan kiristymistä.

Sodan uhka ilmeni vuosina 1916-1917 venäläisten teettämissä linnoitus- eli vallitöissä, joihin kunnat velvoitettiin lähettämään miehiä. Karstulalaisten osalta linnoitustyöt alkoivat keväällä 1916. Paikallinen väestö pelkäsi saksalaisten ja venäläisten yhteenottoja kotiseudullaan. Muistissa olivat myös Suomen sodan ajan kurjuus, taistelut, talojen polttamiset, nälkä ja kulkutaudit. Perimätietona oli säilynyt myös isovihan aika, jolloin karstulalaiset olivat joutuneet tottumaan piilopirtteihin ja nälkäkuoleman tuskaan.

Linnoitustöissä oli satoja miehiä. Toisinaan työntekijöistä oli pulaa jopa siinä määrin, että miehiä tuli Karstulaan Pohjanmaalta saakka. Venäläiset johtivat töitä ja toivat ”työmoraalinsa” tullessaan. Riitti, kun oli tekevinään töitä. Toisinaan se johti jopa kilpailuun siitä, kuka vähimmällä työllä sai päivänsä kulumaan. Hevosmies saattoi ajaa samaa multakuormaa koko päivän, kun toisesta portista mentiin ulos ja toisesta sisään. Korruptiokin kukoisti. Venäläiset sopivat suosikkiensa kanssa, että saivat merkitä nämä työntekijöiksi: ”Hermanni, sinä kaksi markka, minä juksi markka, ei tarvi olla töissä”

Aktivistien vaikutusvalta yhteiskunnassa kasvoi. Aktivismi oli ensimmäisen sortokauden loppupuolella syntynyt poliittinen suuntaus, jolle ei enää riittänyt perustuslaillisten passiivinen vastarinta. Jyrkemmät perustuslailliset alkoivat esittää aktiivisen vastarinnan käyttöönottoa, kun passiivisuus osoittautui riittämättömäksi.

Suurlakon (1905) alkaessa aktivistit liittyivät työväestöön ja ryhtyivät vaatimaan radikaaleja uudistuksia. Työväestö oli hieman aikaisemmin perustanut oman aktivistijärjestönsä (1904). Marraskuun manifesti 1905 vei kuitenkin pohjan aktivismilta. Venäjän hallitus aloitti kuitenkin uudet venäläistämistoimet. Samalla suomalainen aktivismi siirtyi uuteen vaiheeseen: maailmansodan katsottiin tarjoavan mahdollisuuden täydelle itsenäisyydelle. Tukea hankkeelle haettiin ensin Ruotsista ja myöhemmin Saksasta. Toiminnan konkreettisena tuloksena syntyi jääkäriliike.

Toisen sortokauden aikana suomalaisissa kansallisissa piireissä alettiin yhä vahvemmin toimia Venäjästä irrottautumisen puolesta. Tähän pyrki muun muassa jääkäriliike, joka tähtäsi Suomen irrottamiseen Venäjästä Saksasta hankittavan sotilaskoulutuksen avulla. Jääkäriliike alkoi 1915. Yhdysmiehenä saksalaisten ja suomalaisten välillä toimivat aktivisti Herman Gummerus ja Berliinissä toiminut suomalainen asianajaja Fredrik Wetterhoff. Heidän avullaan saatiin solmittua 26. tammikuuta 1915 sopimus, jonka mukaan saksalaiset sotilasviranomaiset suostuivat järjestämään 200 suomalaiselle ylioppilaalle mahdollisuuden saada neljän viikon ajan Saksassa haluamaansa sotilaskoulutusta. Toiminta naamioitiin partiolaiskurssiksi. Koulutus toteutettiin lähellä Hampuria Lockstedtin leirillä. Kurssia johti Saksan partioliikkeen johtaja majuri Maximilian Bayer. Suomeen muodostui nopeasti salainen värväys- ja etappiverkosto. Värväystoiminta oli erityisen aktiivista Etelä-Pohjanmaalla ja Karjalassa talonpoikaisväestön keskuudessa.

Karstulalaisten tietoisuuteen jääkäriliike tuli vuonna 1914. Tieto levisi sekä Pohjanmaalta että opiskelijoiden mukana etelästä. Karstulalaisia jääkäreiksi pyrkineitä jäi kiinni Vaasassa. He pääsivät kuitenkin pakenemaan Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Kuusi Karstulalaista – torpparin poika Albanius Korhonen, suutarin poika Adiel Lahti, torpparin poika Heikki Valdemar Liimatainen, asioitsijan poika Arvid Mikael Lindeqvist, kirkkoherran poika Yrjö Vilhelm Vesamaa ja puusepän poika Kalle Edvard Rokala – oli koulutuksessa Saksan kuninkaallisessa Jääkäripataljoona 27:ssä. He osallistuivat Saksan joukko-osastona ensimmäiseen maailmansotaan.

Jääkäreiden koulutus kesti toista vuotta. Kaikkiaan heitä oli noin kaksi tuhatta. Toukokuussa 1916 pataljoona nimitettiin Kuninkaalliseksi Preussin Jääkäripataljoona 27:ksi. Se lähetettiin Riian rintamalle. Maaliskuun vallankumouksen puhjettua Venäjällä 1917 pataljoona siirrettiin jatkokoulutukseen edelleen Libauhun, josta jääkärit siirtyivät toimimaan Suomen valkoisen armeijan runkona.

Jääkäriliikkeen ideologiaan kuului alusta alkaen pyrkimys Suomen itsenäistämiseen aseiden avulla. Sisällissodan jälkeisinä vuosina jääkäreistä tuli Suomen armeijan ydin: talvisodan syttyessä Suomen armeijan johdossa olivat entiset jääkärit.

Keisarin kukistumisen (12.3.1917) jälkeen yhteiskuntajärjestys Suomessa alkoi voimakkaasti järkkyä. Ei ollut esivaltaa, joka olisi hallinnut tilannetta. Etelä-Suomessa valta alkoi luisua vasemmistohenkisille järjestyskaarteille, venäläisten sotilaskomiteoiden liittolaisille ja kansanjoukoille. Pohjois-Suomessa järjestys säilyi suhteellisen hyvänä. Vuoden 1917 kuluessa Suomi kulki kohti itsenäisyyttä, mutta jakautui samalla kahtia porvarilliseen ja sosialistiseen leiriin. Tilanne herätti kansalaisissa voimakkaita kannanottoja. Lisäongelmia toivat työväestön toiveiden kariutuminen työolojen nopeista muutoksista, elintarvikepula, työttömyys ja inflaatio. Poliisivoimat oli lakkautettu, armeijaa ei ollut ja venäläisen sotaväen vahvuus Suomessa oli 80 000 miestä. Tilanne oli otollinen ”yksityisarmeijoiden” perustamiselle: porvarilliset piirit perustivat suojeluskuntia, ja sosialistinen puoli aloitti vastaavasti punakaartien toiminnan.

Karstulassa perustettiin syyskuussa 1917 ”palokunta” puolustamaan omaa rauhaa. Kaksi päivää Suomen itsenäistymisen jälkeen Karstulan suojeluskuntalaiset vannoivat valan toimistaan isänmaan puolesta. Vala oli luultavasti ensimmäinen laatuaan koko Suomessa.

Maan sisäisen järjestyksen ylläpito kävi yhä vaikeammaksi. Tilannetta korosti punakaartilaisten entistä määräävämpi asema työväenliikkeessä. Vallankumous muutoksenhakukeinona alkoi näyttää todennäköisemmältä. Vastakkainasettelu porvarillisten ja punakaartilaisten välillä kärjistyi, ja sotatoimiin päädyttiin lähes samanaikaisesti toisistaan riippumatta kolmella eri suunnalla: Mannerheimin johtamat suojeluskunnat riisuivat 28.1. Pohjanmaalla aseista 5000 venäläistä; Viipurin suunnalla paikallisten punakaartien ja suojeluskuntien yhteenotot alkoivat 27.1; samana päivänä alkoi punaisten vallankumous Helsingissä. Suojeluskunnat ottivat tukialueekseen Etelä-Pohjanmaan; punakaartilaiset keskittivät toimintansa Etelä-Suomen teollisuusalueille.

Karstula ei jäänyt sivuun valtakunnan tapahtumista, vaan tuli näyttelemään tärkeää osaa Keski-Suomen valkoisena ydinalueena. Mutta mihin ja millaiseen sotaan valkoiset karstulalaiset olivat lähdössä, ketkä olivat heidän ”vihollisiaan”? Sodan veteraani ja kiihkeänä oikeistoradikaalina tunnettu Ilmari Takkala, on vastannut asetettuun kysymykseen seuraavasti: ”Isänmaa antoi käskyn. Meidän oli päätettävä, olemmeko isäntiä vai orjia siinä maassa, jonka tunsimme omaksemme. Isänmaassa.”

Karstulan valkoiset lähtivätkin selvästi vapaussotaan vapauttamaan Suomea vieraan vallan eli Venäjän ikeen alta. Miksi Karstulalaiset olivat sitten niin runsaslukuisesti valkoisten takana? Syitä on etsittävä paitsi Karstulan väestön sosiaalisesta rakenteesta myös syvältä historiasta periytyvästä Venäjä-kuvasta.

Karstulalaiset olivat jo isonvihan aikana kokeneet venäläisen sotaväen julmuuksia ja mielivaltaisuuksia, jotka eivät kohdistuneet ainoastaan sotilaisiin tai virkamiehiin, vaan tavallisiin ihmisiin. Isovihaa seurasi pikkuviha, joka oli huomattavasti rauhallisempaa aikaa, mutta Karstulan seutu oli jälleen kerran sotatantereena. Eikä aikaa ehtinyt kulua kuin 65 vuotta, niin Suomen sodan rajut taistelut jälleen koettelivat karstulalaisia. On selvää, ettei Venäjä-kuva näiden tapahtumien valossa voinut Karstulan seudulla olla kovinkaan myönteinen. Venäläiset edustivat miehitysjoukkoja, jotka olivat hävittäneet maata, eikä autonomisen Suomen aikana Venäjä-kuva oleellisesti muuttunut. Tarinat ja mielikuvat vain siirtyivät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Ei ole ihme, että asevelvollisuuskutsunnoista kieltäydyttäessä karstulalaiset edustivat Keski-Suomen huippua ja jääkäriliike sai heiltä kannatusta. Valkoisten karstulalaisten Venäjän pelon muuttumista venäläisvihaksi kuvastaa hyvin myös Suojeluskuntalaisten lehden kansikuva ja kirjoitus ”Kun ryssä ensimmäisen ja viimeisen kerran valloitti Suomen” 8. helmikuuta 1923. Kuvassa ja tekstissä viitataan Suomen sodan taisteluihin: ”Enojoen silta Karstulassa, jonka takana von Fieandtin joukot epätoivoisesti taistelivat hyökkääviä, moninverroin ylivoimaisia ryssälaumoja vastaan.” Tätä taustaa vasten on varsin helppo ymmärtää, että Karstulan selvä enemmistö omaksui valkoisen Suomen ideologian ja lähti sotatoimiin vapauttaakseen maan venäläisistä.

Karstulan suojeluskunta perustettiin 17. syyskuuta 1917. Suojeluskunnan ensimmäiseksi päälliköksi valittiin ylioppilas Antero Vekara ja hänen avukseen esikunta, johon kuuluivat tohtori O. J. Niiranen, maanviljelijät Julius Viljanen ja Armas Vekara sekä isännöitsijä Oiva Huhtanen ja nahkuri Vihtori Moisio, joka kuitenkin erosi pian suojeluskunnasta. Syynä tähän oli Moision sosialistinen tausta.

Seuraavina päivinä ympäri Karstulan laajaa pitäjää perustettiin kyläosastoja. Erityisen vahvaksi kehittyi Vastingin-Kivijärven kyläosasto, jonka vahvuus oli noin 80 miestä. Siitä muodostui itseasiassa oma ”suojeluskuntansa”. Osaston päällikkönä toimi maanviljelijä Ilmari Takkala. Yhteistoimintaa ei Kirkonkylän ja Vastingin suojeluskuntien välillä ollut, mutta tarvittaessa ne olivat siihen valmiita. Jo viikko Karstulan suojeluskunnan perustamisen jälkeen sen jäsenmäärä oli noin 230.

Karstulan suojeluskunnan ensimmäinen hälytys tapahtui marraskuussa 1917. Paikkakunnan työväenyhdistys ei aiemmin ollut osoittanut näkyviä merkkejä toiminnan radikalisoitumisesta, mutta nyt suojeluskuntalaisten keskuudessa heräsi levottomuutta, kun paikkakunnalle ilmaantui sosialidemokraattien piiritoimikunnan lähettämä puhuja J. Kemilä. Hän tuli perustamaan punakaartia. Tieto Kemilän saapumisesta aktivoi suojeluskunnan. Pitäjän päällikkö Antero Vekara ilmoitti työväenyhdistyksen jäsenille, ettei mitään ”toimintaa” tulla sallimaan. Minkäänlaisia laittomuuksia ei tapahtunutkaan, vaikka Kemilän puhe kiristikin ilmapiiriä. Siemen tulevaan oli kuitenkin kylvetty.

Karstulan suojeluskunta aseistautui hiljalleen. Vuodenvaihteessa 1918 Karstulaan, Takkalan majataloon, saapui jääkäri Vilho Korte konekiväärin kanssa. Kortteen tehtävä oli kouluttaa ”lentävästä osastosta” todellinen iskujoukko, joka lähetettäisiin sinne, missä apua kipeimmin tarvittaisiin.

Tässä kohdassa lienee syytä valottaa hieman enemmän syitä jotka johtivat Suomessa tilanteeseen, jossa kansalaiset asettuivat toisiaan vastaan. Pitkään muhinut ”ryssäviha” onkin jo aiemmin mainittu. Suojeluskunnat perustettiin kuitenkin ensisijaisesti tukahduttamaan kapinaa, joka syntyi suomalaisen työväestön piirissä. Nykypäivän työoloihin verrattuna tuolloin työväestö eli lähes orjan asemassa. Omistavalla luokalla ei ollut haluja erityisemmin korjata työläisten sosiaalista asemaa. Kun Venäjällä oli juuri koettu vallankumous, syntyi omistavan luokan piirissä pelko tapahtumien mahdollisesta toistumisesta myös Suomessa. Työläiset puolestaan kokivat mahdolliseksi hakea kapinan kautta oikeutta itselleen. Neuvostoliitto oli ensimmäinen valtio maailmassa, missä vallan ottivat työläiset. Tämä tietenkin loi toivoa suomalaiseen rutiköyhään työväestöön, ja toisaalta pelkoa omistavaan luokkaan joka mahdollisen vallan vaihdoksen yhteydessä menettäisi hallitsevan asemansa.

Millä mielellä veljessotaan lähdettiin? Lainaus opettaja Väinö Tannerin muistiinpanoista, Karstulan suojeluskunnan alkuvaiheista, antaa tästä jonkinlaisen kuvan:

”Maamme sosialistit olivat Venäjän kurittomalta, huligaanimaiselta sotaväeltä inhoittavan veljeilyn avulla alkaneet aseistua. Näillä ryssäläisaseilla oli heidän tarkoituksensa riistää valta Suomen porvaristolta ja turmella Suomen saavuttama vapaus Venäjän vallan alaisuudesta. Valtataistelussa he olivat valmiit myymään maansa takaisin perivihollisille ryssän pistimien hinnasta, kunhan vain niillä olisi ensin saatu porvarit nujerretuksi.”

 Samanlaista retoriikkaa käytettiin toki puolin ja toisin. Vasemmistoliiton Ilkka Porttikivi esitti Vappupuheessaan 2016 kuvauksen tilanteesta hieman maltiillisemmin näin:

"Vuoden 1918 tragediaa ei saa unohtaa, vaan niistä tulee kertoa jälkipolville. Työläisten kapinaan nousu ei johtunut ilkeydestä tai halusta rettelöidä. Se johtui halusta saada riittävä toimeentulo perheelle. Kapinaan noustiin, koska Suomi koettiin epäoikeudenmukaiseksi sen kansalaisia kohtaan. Oli unelma Suomesta, jossa kaikilla on riittävä toimeentulo, jossa kenenkään ei tarvitse nähdä nälkää ja jossa kaikki voivat olla yhdessä kehittämässä yhteiskuntaa, jossa elää vapaasti ilman pelkoa."

Alkuun sisällissodan taistelurintama kulki linjan Pori-Tampere-Heinola-Viipuri pohjoispuolitse. Punaiset tekivät taistelualoitteen ja yrittivät katkaista valkoisten hallussa olleen Haapamäen rautatieyhteyden. Hanke epäonnistui. Aloite siirtyi nyt suojeluskunnille, valkoisille. Ratkaisutaistelut Tampereella ja sen lähialueilla kestivät kolme viikkoa. Huhtikuun alkupäiviin mennessä punaiset olivat joutuneet luopumaan tukialueistaan ja sota alkoi olla lopuillaan. Valkoiset valtasivat Viipurin 26. huhtikuuta, ja viimeinen punaisten tukikohta Karjalan kannaksella antautui ennen huhtikuun puoliväliä.  Punaisten vahvuus oli suurimmillaan noin 100 000 miestä, joista taistelutehtävissä oli noin 70 000 miestä. Suojeluskuntien vahvuus oli noin 70 000 miestä. Kaatuneita oli noin 3600 punaista ja 3100 valkoista.

Sisällissota jätti syvän arven moneen paikallisyhteisöön. Ennen sotaa väkivalta ei ollut tuntematonta, ja veljesten jakautuminen rintamien molemmin puolin lisäsi tuskaa. Uhrien määrää lisäsi huomattavasti kummankin osapuolen harjoittama väkivalta: 1600 valkoista ja 8400 punaista joutui vastapuolen terrorin kohteeksi. Lisäksi myöhemmin vankileireillä menehtyi nälkään ja tauteihin kaikkiaan noin 12 500 punaista 80 000 vangitusta. Suurimmat eli yli 8000 vangin leirit olivat Suomenlinnassa, Hämeenlinnassa, Lahdessa, Tammisaaressa ja Riihimäellä. Mukaan on laskettava myös myöhemmin 550 punaiselle langetetut kuolemantuomiot, joista noin puolet pantiin täytäntöön.

Veljessota kosketti myös syvästi karstulalaisia. Miehiä ammuttiin puolin ja toisin, eikä siviiliuhreiltakaan vältytty. Punaisten väkivallan seurauksena kuoli ainakin kaksi karstulalaista. Valkoisten pikatuomioissa ammuttiin puolestaan kolme punaista. Lisäksi kaksi tuomittiin Karstulan pitäjän ulkopuolella, Tampereella. Punaiset puolestaan ampuivat kaksi valkoista Etelä-Suomen sotatoimialueella.

Väkivallanteot jäivät elämään ihmisten mieliin, mutta niistä ei puhuttu pitkään aikaan. Vuosi 1918 jätti arvet erityisesti työväenaktivistien ja suojeluskuntalaisten välisiin suhteisiin. Sota jätti syvät arvet myös Karstulaan. Paikkakunta oli ja pysyi sodan jälkeen valkoisen Suomen tukialueena: olihan Karstulassa mahtipontisesti Suomen kolmanneksi suurin suojeluskuntatalokin osoittamassa, missä kaappi seisoi. Unohtaa ei kuitenkaan sovi sodan hävinnyttä osapuolta, aatteen, oman vakaumuksensa ja monesti jopa leipänsä, perheensä elannon puolesta taistellutta työläistä. Heitäkin Karstulasta löytyi. Haavat oli kuitenkin luotava umpeen.

Tuomitut punaiset olivat menettäneet kansalaisluottamuksensa. Heillä ie ollut oikeutta äänestää vaaleissa tai todistaa oikeudessa. Punavankeja alettiin kuitenkin armahtaa vuoden 1918 lopulla (6000 vankia Suomessa). Viimeiset vangit armahdettiin vuonna 1927 ja samalla heille palautettiin kansalaisoikeudet. Karstulassakin työväenliike saattoi jälleen aloittaa toimintansa, mutta kaikki tapahtui kuitenkin ”valvovan silmän alla”. Tätä osoittaa 1930-luvun oikeistoradikalismin aika, jolloin vapaussodan ihanteet ja aatteet kaivettiin esiin. Aseisiin ei sentään tartuttu, mutta epäparlamentaarisia keinoja silti käytettiin. Orastavalla kommunismin nousulla ei ollut sijaa varsinkaan pohjalaisissa yhteisöissä.

Sisällissodan jälkeisenä vuosikymmenenä Suomessa vaikutti vahvasti valkoisen Suomen henki, vaikka monarkistit olivatkin hävinneet valtiomuototaistelun ja edistyspuolue sekä maalaisliitto olivat vahvistaneet asemiaan. Myös sosiaalidemokraattisen puolueen kannatus oli nousussa, ja kommunistienkin toiminta jatkui maan alla niin sanottuna solutoimintana. Kuitenkin valkoisen yhteiskunnan perimmäiset arvot elivät voimakkaasti Pohjanmaalla ja sen vaikutuksesta esimerkiksi pohjoisessa Keski-Suomessa.

Karstula tarjoaa oivan esimerkin valkoisen Suomen arvoja kunnioittaneista kunnista. Työväenliikkeen asema oli heikko, eikä menestykselliseen toimintaan juuri riittänyt aktiivisuutta. Niin tiukasti liikkeen toimintaa valvottiin. Nousevan oikeistoradikalismin eli lapuanliikkeen myötä siirryttiin kuitenkin jopa antiparlamentarismin tielle.

Lapualaisista muodostui lapuanliikkeen ideologinen pääkäsite. Se merkitsi samaa kuin itsenäisen valkoisen Suomen jatkaminen. Liikkeen kannattajat katsoivat, että oli olemassa kirjoitettua korkeampi laki, joka pyhitti tarvittaessa jopa väkivaltaisen toiminnan, jos sen tarkoitus oli isänmaallisuus, itsenäisen Suomen olemassaolon turvaaminen uhkaavalta kommunismilta. Kommunismi ja marxilaisuus oli kitkettävä Suomesta.

Vuonna 1929, jolloin lapuanliike syntyi Etelä-Pohjanmaalla, se oli yleisporvarillinen kansanliike, joka pyrki painostamaan hallitusta ja taistelemaan kommunisteja vastaan. Liikkeen taustana pidetään useiden suojeluskuntalaisten pettymystä itsenäistymisen jälkeisiin oloihin, jolloin sosiaaliset ja poliittiset kriisit toistuvasti kärjistivät yhteiskunnallisia oloja. Lapualaiset puhuivat vapaussodan kesken jäämisestä.

Lapuanliikkeen toiminta käynnistyi marraskuussa 1929 kommunistisen nuorisoliikkeen järjestäessä juhlat Lapuan työväentalolla. Paikalle kerääntyneiden isäntien ja suojeluskuntalaisten mielestä tilaisuudessa pilkattiin Jumalaa, isänmaata ja vapaussotaa. Juhla keskeytettiin ja nuorilta revittiin päältä punaiset paidat. Pian tapahtuman jälkeen Lapualla pidettiin joulukuun alussa kansalaiskokous, jossa laadittiin Suomen hallitukselle ponsi. Siinä muun muassa todettiin, että lapualaiset eivät voineet hyväksyä sitä, että isänmaan ja laillisen järjestyksen julkiset viholliset saivat olla eduskunnassa lainlaatijoina ja päättämässä maan puolustuksesta; vapaata sanaa saatiin käyttää sanomalehdistössä julkisissa puheissa herjaamaan ja häpäisemään kaikkea, mikä on Suomen kansan siveellisen ja oikeudellisen tietämisen pohjana ja perustana; maanpetoksellinen puolue, jonka korkein oikeus hallituksen aloitteesta kerran oli julistanut lakkautetuksi, sai jatkaa toimintaansa entistä julkeammassa muodossa.

Maalaisliittolainen Kyösti Kallion hallitus suhtautui Lapuan ponteen pääasiassa myönteisesti. Tämä ei kuitenkaan riittänyt lapualaisille, vaan he vaativat entistä kovempia toimia kommunisteja vastaan. Seurauksena maaliskuussa 1930 Lapualla perustettiin Suomen Lukko -niminen järjestö. Samassa kuussa hävitettiin Vaasassa ilmestyneen kommunistilehden, työn äänen, kirjapaino.

Lapualainen Vihtori Kosola nousi kesällä 1930 liikkeen johtoon, ja hänen johdollaan perustettiin Lapuan Liike -niminen järjestö. Toiminta muuttui nyt koko maan kattavaksi. Talouselämä, upseeristo ja korkeat virkamiehet tukivat liikettä.

Lapuanliikkeen toimintamuotoina olivat väkivaltaiset autokyyditykset eli muilutukset, työväentalojen sulkemiset ja valtuustojen puhdistukset.

Lapuan päämajasta kulki itärajalle etappitie, jonka kautta kommunistit passitettiin kulkemaan. Etelä-Suomesta johti rajalle oma reittinsä, Kokkolan korkeudelta meni yksi tie ja mahdollisesti pohjoisemmastakin oli järjestettyjä etappeja. Myös Etelä- ja Lounais-Suomesta oli valmisteltu reitit Lapualle.

Pääetappien runko-osuus rakentui selvimmin vanhan perinteen varaan. Kosolan kestikievari Lapualla ja Ilmari Takkalan majatalo Karstulassa olivat vanhoja jääkärietappeja. Suojeluskuntaorganisaatio nouseekin esiin etappiverkoston muodostamisessa. Kosola ja Takkala olivat olleet yhteistyössä suojeluskunta- ja heimosota-asioissa sekä Vientirauhan päämiehinä. Vientirauha värväsi 20 000 – 30 000 pientilallista ja talonpoikaa lakonalaisille työpaikoille.

Kaikki Lapualta kohti Neuvostoliiton rajaa passitetut kommunistit kulkivat Alajärven ja Karstulan kautta, toiset suoraan Karstulaan, toiset yhdellä auton vaihdoksella. Alajärveltä Karstulaan kyydityksiä suoritti taksiautoilija Urho Niemi ja hänen poissaollessaan taksiautoilija Lauri Viitaniemi. Taksiautoilijoille liikenne oli normaalia ansiotyötä, josta maksettiin korvaus.

Karstulassa kyyditettäviä oli vastassa Ilmari Takkala. Hän järjesti vaihtoehtoisen vaihtopaikan Saarijärven hylättyyn reservikasarmiin. Kyyditettävät jätettiin kasarmilla putkaan ja heistä ilmoitettiin jatkokuljettajille: paketti oli valmiina. Tällaisiin menetelmiin turvauduttiin ainakin kahdesti.

Kyyditysten jälkiselvittelyssä Ilmari Takkala sai kolmen kuukauden vankeustuomion kauhavalaisen kommunistivaltuutetun Nestori Saarimäen vapaudenriistoon 13. elokuuta.

Ote Keskisuomalaisen artikkelista koskien karstulalaisen miehen kyydityksestä: Henkilö, joka vietiin työmaalta, oli Albert Siimes. Valtuustoon hän oli tullut valituksi sosiaalidemokraattien listoilta. Tapauksesta ilmoitettiin nimismiehelle vasta vuorokauden kuluttua, jota ennen hänellä ei ollut siitä mitään tietoa. Toissa päivänä palasi Siimes takaisin Karstulaan ja silloin toimitettiin nimismiehen toimesta kuulustelu. Siinä kävi selville, että pari tuntematonta miestä, jotka olivat esittäneet eräänlaisen paperin, oli vienyt hänet Lapualle. Siellä sikäläinen nimismies A. Koro kuulusteltuaan häntä laski hänet vapaaksi.

Muista lapuanliikkeen toimintamuodoista Karstulassa käytettiin valtuuston puhdistuksia. Porvarilliset piirit järjestivät elokuussa 1930 kansalaiskokouksen, jonka laatimassa kirjelmässä vaadittiin ”kommunistivaltuutettujen” erottamista valtuustosta ja muista kunnallisista luottamustehtävistä. Erityinen lähetystö jätti kirjelmän valtuustolle. Kirjelmä tuotti tulosta: valtuutetut Rudolf Perhonen, Jussi Somppi ja Kalle Tamminen pyysivät vapaaehtoisesti eroa.

Työväentalojen sulkemiset kiinninaulaukset eivät kuuluneet lapualaisten toimintamuotoihin Keski-Suomessa. Ottaen huomioon Pohjanmaan oikeistoliikehdinnän vaikutuksen Karstulassa olisi ollut varsin oletettavaa, että paikkakunnalla olisi tapahtunut työväentalon naulaaminen. Miksi naulausta ei kuitenkaan tapahtunut? Syitä voitaneen etsiä kahdesta suunnasta. Karstulan nimismies Aarno Vekara oli laillisuusmies, vaikka ei pystynyt estämään kyydityksiä. Toisaalta Oinoskylällä, jossa lapualaisten asema oli vahva, ei työväenliikkeellä ollut jalansijaa. Sen sijaan kirkonkylällä työväenliike sai toimia, kunhan se tapahtui ”yleisen järjestyksen” hengessä.

Poliittisen ilmapiirin rauhoittamiseksi Suomen poliittinen johto rajoitti kommunistien toimintaa, mutta tämäkään ei riittänyt lapualaisille. Se järjesti heinäkuussa 1930 Helsingissä talonpoikaismarssin. Sitä johti liikkeen johtaja Vihtori Kosola. Marssin vastaanottivat presidentti Lauri Kristian Relander, pääministeri P. E. Svinhufvud ja kenraali C. G. E. Mannerheim. Poliittinen johto halusi näin varmistaa, että talonpoikaismarssi jäi kommunisminvastaiseksi mielenosoitukseksi, eikä päätyisi hallituksen kaatamisyritykseksi.

Talonpoikaismarssi suoritettiin sotilaallisessa järjestyksessä maakunnittain koottuine rykmentteineen. Karstulalaiset marssivat Keski-Suomen rykmentissä. Kaikkiaan karstulalaisia oli mukana marssissa 53 henkilöä.